Digitalisaatio musiikissa ja pedagogiassa

Digitalisaatio on maaginen termi kuvaamaan viimeaikasta kehitystä myös kotikaupungissani Äänekoskella. Paikallisessa ammattikoulussa(!) on tietokonesuunnittelijan johdolla tehty massiivinen mallinnos Äänekosken kaupungista käyttäen hyväksi Minecraft 3D rakennuspalikkaohjelmaa.
Kyseinen ohjelma tuli minullekin tutuksi jo muutama vuosi sitten oppilaitteni välityksellä. Kuuluisista musiikkivideoista oli tehty versioita kyseisellä palikkaohjelmalla ja ne olivat lähes yhtä katsottuja kuin alkuperäiset videot eli siis miljoonia katselukertoja!

Nykyaikaiselle tietokoneelle ei ole edes ongelma samaan aikaan pyörittää HD-tasoista
videokuvaa. Sen takia nykyajan alakoululainen voi leikkiessään virtuaalisessa maailmassa kuunnella samalla lempimusiikkiaan ja jopa keskustella mikrofonin välityksellä ystävänsä kanssa suunnittelemassaan kotikadun avaruuspuistossa. Ja sitähän se tulevaisuuden työnteko sitten onkin! Toivottavasti ei kuitenkaan lähiopetus! Parhaat kasvatukselliset ideat liittyen opetukseen tai opetusvälineisiin tulevat monesti oppilailta. Opettajan on aivan turhaa yrittää väkisin tarjota omaa musiikkihistorian tietämystä tai mieltymyksiä pedagogiseksi perustaksi musiikinopetukseen. Tietysti retroasennekaan ei ole aina pahitteeksi. Sopivalla hetkellä jopa vanha kunnon koulumusiikki voi toimia. Ovathan esim. erillaiset analogiset laitteet tulleet jälleen muotiin musiikinkin tekemisessä.

Pedagogiikassakaan mitään ei voi väittää täysin uudeksi ilmiöksi. Yhteistoiminnallinen ilmiöhin perustuva ratkaisukeskinen pedagogiakaan ei mikään uusi juttu. Se on lähtöisin Yhdysvalloista 60-luvun hippien ideologiasta. Kouluhan voidaan nähdä kommuunina, jossa aikuiset ovat vähemmistönä! Ilmiöpohjainen pedagogia, josta nykyään kovasti kasvatusfilosofiassa toitotetaan on ennemminkin retroa kuin digiä!

Itse tutustuin digitaalisuuteen jo 80-luvulla, jolloin kosketinsoittimien väliseen kommunikointiin kehitettiin MIDI eli musiikillisten instrumenttien välinen yhteyskieli. Vähän myöhemmin 1989 tulin minäkin hankkineeksi tietokoneen toteuttamaan musiikillisia fantasioitani kyseisen midin avulla. Kykemällä midi-johdolla pari "multitimbral kiipparia" ulottuvillani oli moniääninen digitaalinen orkesteri. Tietokone vaikutti kätevältä vehkeeltä tallentamaan omaa soittoani nauhattomasti.
Kun vanhaan tyyliin c-kasetille tai moniraiturille tallensi omaa musisointia, niin tärkein osa siitä tuntui katoavan analogisen nauhan kohinaan ja huonoon signaalitasoon. Se mitä sormillani sain koskettimilla aikaiseksi siirtyi maagisen täsmällisesti sen aikaisen tietokoneen levyasemaan. Tietokone tuntui myös kätevältä musikaalisten nuotinnosten tekemiseen. Se oli kuitenkin harhaan johtavaa.

Tosiasiassa MIDI on pilkottua todellisuutta niinkuin kaikki digitaalinen informaatio. "Saatana jakaa kaiken kahtia", sanoisi Laestadius. Nuo pilkotut palaset ovat vain nykyään erittäin pieniä, jopa elektronin mittaisia eli kvanttitasolla mennään. Tänä päivänä minulla on käytössä kolme mäkkiä ja yksi läppäri/pc, jotka ovat miljoona kertaa tehokkaampia kuin silloinen omistamani 80-luvun lopun AtariST-tietokone. Ne ovat sen verran tehokkaita, että paljastavat niin laulajan kuin soittajankin tekniset puutteet, mitä tulee rytmeihin, sävelten kestoihin tai kosketukseen. Se välillä myös vähentää soiton ja laulun innostusta ja masentaa. Vanhoissa 80-luvun tallentimissa midisoittimen soitto sen sijaan kuullosti aina täsmälliseltä, koska tietokone oli aivan liian hidas tallentamaan ääntä näytemuodossa. Tietokone tallensi soittoani jakaen 786:n osaan per tahti. Jos tempo oli hidas, pystyi helposti kuulemaan kvantisoinnin vaikutuksen soittoni rytmiin. Sormen painoni sävelen kohdalla taas riippui siitä laitoinko tuon kvantisoinnin ulottumaan myös kosketusvoimakkuuteen. Kun se oli päällä, niin soitto kuullosti tosi tasaiselta kuin suoraan pianonsoiton oppikirjasta opetellulta. Jos kvantisointi oli pois päältä soiton voimakkuudessa oli selvästi kuultavia pompsahduksia, jotka häritsivät sitä enemmän, mitä enemmän kyseistä soiton kohtaa tuli kuunneltua.

Koneet eivät tehneet ihmistä onnelliseksi silloin ja tuskin tekee nytkään, vaikka retro on tullut viime vuosina vahvasti myös musiikkiteknologiaan. Oskilaattorit ja 70-luvun analogiset härpäkkeet ovat jo vallanneet Keski-Euroopan. Kohta Suomessakin ostellaan ja näperellään seinän kokoisia modulaarisia soittimia keillä siihen varaa on! Ja jos ei ole varaa ostaa alkuperäistä laitetta, voi rakennella oskilaattoreista omanlaisensa seinän! En itse ole kuitenkaan lähtenyt sille tielle, koska tykkään melodiasta.

Miksi kokemattomampi henkilö kutsuttiin haastatteluun, mutta minua ei? – hakurobotit työttömien asialle!!

Minulle on tullut parin viikon aikana lähes joka päivä näitä valintapäätöksiä, joista käy ilmi, kuka on tehtävään valittu. Kun minulle tulee sähköpostiin tällainen päätös, niin tiedän varsin hyvin, että minut on sivuutettu. Miksi ylipäätään haluan, että päätös postitetaan minulle? Koska minua kiinnostaa, kuinka monta hakijaa haki kyseisiä paikkoja ja keitä oli paikkaa hakemassa. Minua kiinnostaa myös ketkä pääsivät haastatteluun ja millä perusteella.

Mutta, mutta! Yhdessäkään saamassani päätöksessä ei ole ollut haastatteluprosessista sanaakaan. Yhdessä päätöksessä on jopa laitettu varasijalle valittu henkilö, mutta ainoassakaan ei ole lueteltu, ketkä on valittu haastatteluun ja millä perusteella. Yhtään miestä ei ole ollut vielä valittujen joukossa. Nimien perusteella valitut ovat olleet nuoria naisia. Valitsija taas on ollut useimmin koulun rehtori ja mies.

Minulla on idea koskien hakurobotteja, jotka lajittelevat työhakemuksia! Miksei niitä voisi koodata myös vastaamaan jokaiselle hakijalle syitä, mitkä pudottivat haun pois kärkisijoilta? Jos syy olisi esim. ikärasismi, niin kyseinen ohjelma voisi myös automaattisesti kysyä hakijalta, että haluaako tämä lähettää oikauspyynnön valinnasta. Jos ja kun hakija painaa ok, niin valitus sujahtaa välittömästi viranomaiselle esim. sivistyslautakunnalle. Sama homma, jos rekrytoija valitsee haastatteluun tilastollisesti kokemattomampia hakijoita, kun kyseinen hakija. Hakija voi taas halutessaan painaa ok!-nappia ja valitus: "Miksi kokemattomampi henkilö kutsuttiin haastatteluun, mutta minua ei?" sujahtaa ao. viranomaiselle.

Oikeastaan rekrytoijalle pitäisi olla oma ohjelma, joka tarkastelee rekrytoijan valintaprosessin mielekkyyttä ja ylipäätään sitä aikaa, jota hän viettää hakulomakkeiden parissa. Tässä hakuohjelmassa voisi olla kohta, jossa rekrytoija eli tässä tapauksessa rehtori piupaut välittää virkamiesten rekrytointia koskevista lakisäädöksistä.

Mutta kun on kiire ja kesäloma painaa päälle! Jaksaa jaksaa.

"Te menette vain suihkuun!", meille sanottiin.

Pitäsiköhän ryhtyä diileriksi? Huumediilereilläkin tuntuu olevan nykypäivänä enemmän kavereita kuin työttömillä. Parhaimmat diilerit eivät itse käytä huumeita. Usein tällaiset diilerit ovat korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja valmiiksi rikkaita. Joten huumediilailu taitaa jäädä persaukiselta työttömältä väliin. En kyllä ryhdy lobbaamaankaan, saati sponsoroimaan osaamistani ilmaiseksi.

Sotea, kikyä ja palkatonta työtä lobataan täyttä vauhtia. Suomesta halutaan tehdä tuottava sijoituskohde, jotta isot eläkkeet saataisiin maksettua. Työttömyys ei ole loppujen lopuksi ole ollenkaan ongelma. Päinvastoin. Työttömät ovat elintärkeä reservi rikkaiden eläkeläisten palveluihin tulevaisuuden Suomessa. Ehkä jo piankin saamme kuulla tuon härskin kuulutuksen työttömien perään. Suomi tarvitsee sinua, rakas laiskamato!

Ahneus on freudilaisesti tulkittuna anaalinen fiksaatio. Raha on ikäänkuin sisäisen lapsemme kakkaa, jonka työstäminen tuntuu nautinnolta. Sen pidätteleminenkin tuntuu hyvältä kuin myös varastoiminen. Periaatteessa valtakin voi ilmentää anaalista fiksaatiota. Mitä hyötyä vallasta oikeastaan on sen käyttäjälle? Saa osakseen naisen/miehen rakkautta? Voi taata lapsilleen ja sukulaisilleen turvattua tulevaisuutta, ellei sitten ole liian fiksoitunut valtaansa. Silloin jälkeläiset ja sukulaisetkin jäävät nuolemaan näppejään.

Valta elävöittää, sanotaan. "Te menette vain suihkuun", sanottiin juutalaisille 40-luvun Saksassa. Juutalaiset eivät nousseet vastaan, koska valta elävöittää myös kohteensa eli vallan alistamat. Se on meihin rakennettu järjenvastainen geneettinen mekanismi. Ihminen on pohjimmiltaan irrationaalinen olento. Eiväthän työttömätkään voi muuta kuin valittaa yksinäisyyttään kuten minä kolumnissani.

Kuka tai ketkä meitä/heitä työttömiä sitten puolustaisi? Miksi kiltisti alistumme huonompaan kohteluun? Moni asia voi kuitenkin muuttua, jos tästä mennään vielä huonompaan suuntaan.  Myös arvottomuuden tunne voi kääntyä yhteiskuntarauhaa vastaan. Pahin jakolinja yhteiskunnassamme sijaitsee hyvin toimeen tulevien palkkaa saavien  ja työttömien välillä.

Tuloerot ammoittavat myös samassa kohtassa.

Luokanopettajahan ei voi hoitaa lapsia – ja muita kohtaanto-ongelmia

Joripappa paapomispuuhissa.

 Tulipa käväistyä taas TE-toimiston sivustolla. Ihan silkasta viikottaisesta uteliaisuudesta. Tein tavanomaisen avoimien työpaikkojen haun, jossa katsoin kaikki Äänekosken auki olevat työpaikat. Luin toissa päivänä paikallislehdestä, että pikkukaupungissamme on tämä valitettava kohtaanto ongelma. Työpaikkoihin ei löydy oikeanlaista tekijää, vaikka työttömyys on Äänekoskella seutukunnan kovinta eli reippaasti yli 10%. Avoimia työpaikkoja oli Äänekoskella kaiken kaikkiaan 63 kappaletta.
 Ensin tietysti vilkaisen oman opetusalan työpaikat. Mutta ei taaskaan minulle mitään. Paitsi tietysti verenpaineen ja sykkeen kohoamista, kun huomaan termit UE, HI ja YH samassa yläkoulun aineenopettajan rekrytoinnissa. Eli nyt etsitään henkilöä, joka yksissä ruumiissa ja aivoissa omaa uskonnon, historian ja yhteiskuntaopin opettamisen taidon. Näin ei tarvittaisi kuin yksi ihminen kolmea eri tehtävää hoitamaan. Voi ilmetä taas kerran yhteiskuntamme painajainen nro 1 eli kohtaanto-ongelma, kun sellaista huippuammattilaista ei löydy. Tai sitten kyseinen renessanssinero on jo koulun haavissa. Epäilen jälkimmäistä koplausta.
 Sitten on tämä lähes jokakeväinen teknisen työn opettajan avoin paikka. Mikä siinä on, että vuodesta toiseen ei löydy tehtävään pätevää henkilöä. Olen suorittanut teknisen työn pom-opinnot(!!!) ja osaan opettaa teknistä työtä alakoulun tarpeisiin, mutta yläkoulun opettamisessa tulee ainakin minun taidoille seinä vastaan, varsinkin jos pitää noudattaa teknisen työn opetussuunnitelmaa. Olen kyllä huomannut alalla toimiessani, että yläkoulujen teknisen työn oppilasaines on melko marginaalista. Hyvä, jos se linnunpönttö saadaan tehtyä eli ops on aika ylimitoitettu. Pitäisiköhän säälistä hakea tätäkin paikkaa?
 Lisäksi on aina nämä erityisopettajien avoimet paikat. Nyt olisi tarjolla erityisluokan opettajan ja erityisopettajan paikka. Erityisluokkiahan ei pitäisi enää edes olla, koska koulun pitäisi olla tasavertainen kaikille ja erityisopettaja voisi olla samassa tilassa luokanopettajan ja/tai aineenopettajan kanssa. Voisi jopa hyödyntää samanaikaisopetusta. Mutta nykyajan perusopettaja ei voi sietää erityisoppilaita luokissaan, vaikka huippuosaaja onkin. Siitähän on esimerkkejä päivittäin suomalaisoppilaiden etevyydestä. Jos erityisopettajan hommaan rekrytoidaan epätarkasti muodollista vaillinnaisuutta ilmentävä opetushenkilö, niin kansakuntamme mainehan siitä entisestään kärsiin. Mitään uuttahan ei voi kokeilla, vaikka ilmiö-opetuksesta puhutaankin. Ilmiö on kai sekin , että vanhat opettajat jatkavat uusituissa tiloissaan ja kouluissaan hautaan saakka. Huippuammattilaisuus vaatii veronsa. Kukapa muu näistä oppilaista huolehtisikaan ellei olisi näitä moniala-huippuammattilaisia.
 Minulle riittäisi kyllä kymmenenkin viikkotuntia itseni elättämiseen.
Mutta se on ilmeisen itsekkäässä ja ahneessa koulussamme mahdotonta. En voi edes toimia kouluavustajana tai lastenhoitajana. Koska koulutukseni ei ole oikea. Taaksepäin ei paluuta. Olen kasvatustieteen maisterina, musiikin aineopettajana ja luokanopettajana liian korkeasti koulutettu ja vanha. Pappakin vielä.
 Kuukausi takaperin laitoin kuntarekryyn olevani käytettävissä kaikenlaisiin sijaisuuksiin myös lastetarhanopetuksessa ja lastenhoidossa, kun sellainenkin ilmoitus löytyi TE-sivustolla . Kertaakaan ei ole puhelin sieltä päin soinut. Itse asiassa pienten lasten hoitaminen olisi minulle hyvää oppia, jos vielä pääsen joskus takaisin esim. koulutustani vastaavaan luokanopettajan työhön. Siitähän on jo 20 vuotta aikaa, kun omat lapset olivat päiväkoti-ikäisiä!
 Olen huomannut satoja kuntarekryn nettilomakkeita täytettyäni, että se on silkka ajanhukkaa, koska ei niitä kukaan lue. Ilmeisesti rehtoreilla, koulutoimenjohtajilla ynnämuilla johtohenkilöillä on niin armoton kiire tai sitten lajittelurobotti on taas mennyt epäkuntoon. Epäilen jälkimmäistä. Sen sijaan työttömät ovat aktivoituneet ainakin Helsingissä. Tarinoita työttömyydestä eli netti/blogisivu workless, not worthless https://worklessnotworthless.wordpress.com/ julkaisi tänään yhden kirjoittamani blogitekstin.

Työttömyyden teoriaa ja käytäntöä

Itävaltalainen psykoanalyysin kehittäjä ja kirjailija Sigmund Freud (1856-1939) piti työntekoa viettienergian sublimointina. Säännöllisesti työssä oleminen ja työn tekeminen on pohjimmiltaan työntekijän viettien toteuttamista. Freud ymmärsi seksuaalisuuden ja sen tarjoaman sukupuolisen energian purkautumiskohteet varsin laajasti. Kaiken ratkaisevin asia tässä on juuri se, kuinka hyvin yksilö pystyy sublimoimaan eli muokkaamaan ja kohdistamaan kaiken sukupuolisen ja fylogeneettisen energian, mikä hänelle on suotu mielekkääseen, yhteiskuntakelpoiseen toimintaan yhteisössään ja elämässään.

Työntekoon kykeneminen on tässä hyvin keskeinen tekijä. Sitä kautta ihminen – yksilö kiinnittyy yhteiskuntaan. On syytä muistaa, että työ on hyvin laaja käsite. Sanotaanhan esimerkiksi, että leikki on lapsen työtä. Taiteen tekeminen, musiikin soittaminen, liikunta ja monta lukematonta muuta toiminnan muotoa on myös työtä ja aiemmin mainitsemani subliminaation tulosta. Työllä ei myöskään ole välttämättä mitään kytkentää rahaan. Työ on tavallaan jo itsessään palkka.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli elämässäni varsin vaikea vaihe. Olin toipumassa isosta leikkauksesta. En ollut varma elänkö enää kauan, vaikka leikkaus onnistuikin hyvin. Opiskeluni keskeytyi juuri, kun olin päättänyt valmistua nopeaan tahtiin samalla töitä tehden. Myös työtilaisuudet vähenivät, kun olin monta kuukautta "pelistä poissa". Lopulta ajauduin työttömyyden kautta opiskelemaan uutta alaa. En lopulta kokenut viestintäalaa omakseni, vaikka jonkinlaisen paperinkin sieltä sain.

Näiden opintojen jälkeen löysin itseni jälleen opettajan työstä. Olinhan tehnyt musiikinopettajan töitä lähinnä kansalais- ja työväenopistoissa jo 19-vuotiaasta lähtien. Kollegat suosittelivat minulle kasvatusalan opintoja. Töitä kuulemma riittäisi. Muutama vuosi tuosta ja olinkin kasvatustieteen maisteri musiikinopetuksessa ja luokanopetuksessa. Oli pakko päästä heti töihin ja olinha minä tehnyt keikka- ja opetushommia koko ajan opiskelujen lomassa, mutta nyt halusin heti uutta ammattia vastaavia töitä itselleni. Lopulta löysin opettajan paikan etelästä. Olisin saanut myös vakituisen työpaikan nuoruuteni maisemista! Mutta jotenkin olin juurtunut Keski-Suomeen maisemaan ja ihmisiin.

Välillä toki mietin miten paljon elämäni olisi muuttunut, jos olisin palannut kotikonnuille. Ilmeisesti ainakin töitä olisin saanut tehdä eläkeikään asti. Nyt tilanne näyttää huonommalta. Vaikuttaa  siltä, että ainakin urani opettajana on takanapäin. Minua odottavat lähinnä yhteiskunnan 9 € kuntoustyöt. Soittaa ja laulaa saan niin paljon kuin jaksan. Siitä ei juuri rahaa tai eläkettä kerry. Saanpa ainakin viettiergiaa sublimoitua, koska urkuja on tullut tänäänkin soitettua tuntitolkulla.